Uusi työ löytyi ja koulu on ohi. Kesälomaa vietellen hyisessä kevättuulessa. Pyöräillessä tuuli tuntui ja näkyi, sormet punaisena, leuka jäykkänä. Reippailin lapsuudenystäväni luo, jota en hetkeen ole ehtinyt nähdä. Piristävä kokemus, kuten aina. Huomenna todennäköisesti viimeinen päivä entisessä työpaikassani, riemua kumpuaa sisältäni, mutta sitä ei voi näyttää. Uskon että työpäivästäni tulee hulvaton. Tosin on yllättävän hankalaa päästää irti ensimmäisestä työpaikasta, jonka työntekijät ovat kaikki ystäviäni ja eräänlaisia luottohenkilöitä. Heidän kanssaan on jaettu pahimmat krapulat, onnistumiset, naarmut ja ahdistukset, sekä tietenkin ilot. Vaikka haluaisinkin uskoa ajatukseen, että ystävät ovat ikuisia, onko asia todella niin? Unohtuuko entiset työkaverit kun niitä ei enää näe? Toivon todella että ei.

Rakennusmiehet hääräävät aamuisin makuuhuoneemme ikkunan edessä. Irroittelevat parveketta. TUSKA mikä meteli, klo 10 aamulla. Uusi parveke, kiva, remontti, ei niin kiva. Iltasauhuja olisi rentouttavaa pössäytellä omalta pikku parvekkeelta. Nyt täytyy laahustaa 3 kerrosta portaita jos halajaa tervaa sisuksiinsa. Saapahan reidet töitä. Taidanpa kirjoittaa raksoille mukavan aamutervehdyksen paperiin ja kiinnitän sen parvekkeen ikkunaan. Laitan kuvan siitä huomenna!

Yo-juhlat kolkuttelevat jo ovella. Navetan vinttiä suunnittelimme musacorner-karaoke-tanssi-virvoke-alueeksi, joten sitä on syytä ruveta ehostamaan. Mekko löydettiin Pikku Pariisista Koskikeskuksesta. (Siitäkin kuvaa huomenna) Parempaa mekkoa ei olisi voinut minulle enää löytyä. Se väri, ja se istuvuus. Mekkoihmisiä en ole koskaan ollut. Peilikuvani kaupassa antoi olettaa, että mekot, ne on tyttöjen juttu!